Joulupöytä

Joulupöytä

Suomessa ei ollut vielä 1800-luvun puolella mitään koko kansaa yhdistävää jouluruokaa, vaikka jouluna syötiin paremmin ja runsaammin kuin arkena. Mässäilyllä ja sopivalla juopottelulla varmistettiin tulevan vuoden sato. Mitä raskaimmin talon isännän pää notkui joulupöydässä, sitä parempi tuli seuraavan vuoden viljasadosta. Joulupäivän ruokia oli monenlaisia, mutta yleistä koko maassa oli lihan tarjoilu kuivattuna, savustettuna tai paistettuna. Lihana on ollut joko nautaa, lammasta tai sikaa.

Joulukinkku

Jouluateriaan kuuluu Pohjoismaissa erottamattomana osana joulukinkku. Nykyajan joulukinkun yhteyksiä vanhempiin perinteisiin ei tunneta. Säätyläisten joulupöytään kokonaisena paistettu sianpää kuului todennäköisesti jo 1700-luvulla ja ainakin 1800-luvulla. Ilmeisesti kinkku on kahden eri perinteen risteytys, sillä siinä yhdistyy herrasväen tapa syödä possua ja kansan tapa nauttia paistettua takajalkaa. Sianliha nousi johtoasemaan joulun pääruokana vasta 1900-luvulla. 1800-luvulla possua ei olisi vielä riittänyt joka kotiin, sillä sikatalous oli varsin kehittymätöntä. Kalkkuna on tullut suomalaiseen joulupöytään Yhdysvalloista, jossa kalkkuna on marraskuun neljäntenä torstaina vietettävän kiitospäivän ainoa oikea pääruoka.

Rosolli

1900-luvun alun pitopöydän uusista hienoista ruokalajeista useat polveutuivat säätyläisten juhlaruoista, joita olivat mm. laatikot ja rosolli. Rosollin eli sallatin valmistus on peräisin Lounais-Suomen säätyläispiireistä, joissa se tunnettiin jo 1700-luvulla. Se levisi 1800-luvulla pitokokkien ja kotitalouskoulujen välityksellä kansan keskuuteen. Aluksi rosolliin käytettiin perunoita, hienonnettua sipulia ja suolasilakoita. Myöhemmin siinä alettiin käyttää myös punajuurta, porkkanaa, suolakurkkua, omenaa, silliä, suolaa ja valkopippuria.

Annan päivän askareet

Annan päivän aikaan Kirkollinen Pyhä Anna on Jeesuksen isoäiti eli Neitsyt Marian äiti. Suomalaisessa kansanrunoudessa hänestä on tullut Annikki, metsänemäntä, vihreäviitta, jolta aneltiin suojelua karjalle ja onnea metsämiehelle.

Ennen vanhaan Annan päivän aikaan joulukiireet alkoivat toden teolla. Annan päivänä tai jo edellisenä yönä leivottiin koristeelliset joululeivät. Iltayö nukuttiin ja puolilta öin noustiin leipomaan. Suuri joululeipä koristeltiin isolla aitanavaimella painetulla ristillä tai joulusilmillä. Silloin leipiin painettiin kasvojen muodot. Tämä toukoleipä eli kylvökakko oli tärkeä jouluisen ruokapöydän koriste.

Suuren kylvökakon taikavoimaan uskottiin eikä sitä syöty jouluna. Se kuivattiin ja piilotettiin jyvien joukkoon viljalaariin. Sen uskottiin antavan karjaonnea ja ennustavan tulevan vuoden satoa. Kun karja laskettiin keväällä laitumelle, leipä paloiteltiin karjalle ja talonväelle. Joissakin pitäjissä leipä syötiin kevään ensimmäisenä kylvöpäivänä. Osansa siitä sai kylvömies ja hevonen.

Jouluolut

Annan päivänä pantiin myös jouluolut, jota sai jo Tuomaan päivänä maistella. Viime vuosisadan alkupuolella maito oli talvella erityisherkku. Yksipuolisella ruokinnalla pidetyt lehmät eivät lypsäneet talvella. Siksi olut oli joulujuomana yleisin. Pohjoismaissa jouluoluen juonti on vanha perinne. Viikingit jo ”joivat joulua”. Uskottiin myös, että jouluviinaryyppy siunaa sadon. Ryyppy tarjottiin jokaiselle, lapsillekin, ja viinaa ripoteltiin tuvan jouluoljille sekä hevosen heinille.

Graavilohi

Hapattamista käytettiin kalan säilömisessä apuna erityisesti maan pohjois- ja itäosissa 1800-luvun jälkipuoliskolle asti ja maan länsiosissa 1600-luvulle. Sisämaassa hapatettiin särkiä, ahvenia, lahnoja ja säyneitä, joita suolattiin hieman ja säilytettiin puuastiassa painon alla. Esimerkiksi sana muikku periytyy hapanta tarkoittavasta sanasta muje, muikea. Nykyinen graavi lohi (gravad lax)-sana on muistona haudatusta hapanlohesta.

Peruna ja kahvi

Tiukkoja etikettisääntöjä korostava ruokakulttuuri levisi 1800-luvulla porvariston tapakulttuuriin. Herrasväen suosikiksi nousi 1700-luvulla kahvi, joka kiellettiin useaan otteeseen Ruotsi-Suomessa. Ruokatalouden uutuudet levisivät vuosina 1770-1880 myös maaseudulle. Merkittävimpiä uutuuksia olivat peruna, kahvi, tupakka ja tee.

Laatikot

Lanttu- ja perunalaatikko olivat uusia tulokkaita 1800-luvun lopun pitopöydässä ja niitä käytettiin harvoin arkiruokana. Vanhin ja tavallisin laatikkoruoka näyttää olleen koko maassa tunnettu perunalaatikko. Peruna levisi kansan keskuuteen vasta 1800-luvulla. Suomen eri murteissa on puhuttu lootasta, loorasta ja loolasta, jotka ovat väännöksiä ruotsin låda-sanasta. Paistoastia selittänee, miksi laatikot tulivat kansan pitoruoaksi 1800-luvulla. Vielä 1700-luvulla peltilaatikko olisi ollut satumaisen kallis paistoastia tavalliselle talonpojalle, mutta 1800-luvun nykyaikainen teollisuus mahdollisti uudenlaisten tuotteiden ostamisen. Maksalaatikko on yksi Suomen vanhimmista valmisruoista, sillä se on kuulunut Saarioisten valikoimiin vuodesta 1957.

Joulun jälkiruoat

Vanhan perinteen mukaan jouluna pitää mässäillä mielin määrin, jotta seuraavan vuoden sadosta tulisi runsas. Vaikka mässäily on perinteisesti jouluna ollut miltei velvollisuus, niin makeat jälkiruoat ovat tulleet tavallisen kansan pöytään melko myöhään.

Valkoinen riisipuuro kotiutui kansan pöytään herrasväen perinteistä reilut sata vuotta sitten. Maitoon keitetystä valkoisesta riisipuurosta tuli hienouden mitta. Aikaisemmin jouluna syötiin kaura- tai ohraryynipuuroa.

Nykyisin riisipuuron kiehtovuus joulupöydässä perustuu siihen piilotettuun manteliin. Ruotsista omaksuttua mantelia joulupuurossa etsittiin aluksi kaupunkilaiskodeissa. 1900-luvulla siitä tuli kaikkien suomalaisten joulurituaali. Mantelin löytäjä saavuttaa tietysti onnea ja menestystä seuraavana vuonna. Tapa piilottaa ruokiin ennusmerkkejä, kuten papuja ja kolikoita, on keskiaikaista eurooppalaista perinnettä.

Suomessa on joulun aikaan ennustettu erilaisista merkeistä tulevia – synkkiäkin tapahtumia. Jos ruokailijalta putosi syödessä lusikka tai tai puukko, uskottiin, että kuolema tulee hänet noutamaan ennen seuraavaa joulua.

Siirtomaatuotteet halpenivat 1880-luvun lopulla, kun höyrylaivojen yleistyminen pienensi kuljetuskustannuksia. Näin vaatimattomatkin taloudet saattoivat ostaa joulupöytään varojen mukaan manteleita, pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja rusinoita. Tapa syödä jouluna rusina-, luumu- tai sekahedelmäkeittoa tuli vauraimpiin talonpoikaistalouksiin 1800-luvun lopulla.

Sekahedelmäkeitto yleistyi 1920- ja 1930-luvuilla kaikkien kansankerrosten joulupöytään. Sotavuosina joulun jälkiruoat muuttuivat ankeammiksi, mutta riisipuuro ja sekahedelmäkeitto palasivat jälleen 1950-luvulla. Pula-ajan lapset saivat pahimman ankeuden hellittäessä omenan tai appelsiinin, mikä oli monille ikimuistoinen lahja.

Karjalainen siirtoväki asutettiin vuonna 1945 hyväksytyn maanhankintalain perusteella ympäri Suomea lukuun ottamatta ruotsinkielisiä seutuja. Ruokakulttuurien erot tulivat selvästi esille jouluaterialla. Työlästä jouluruokien valmistaminen oli kahden kulttuurin emännille, kun pöydässä piti olla kahdet pitoruoat. Jouluaterialla oli tarjolla rosolli kastikkeineen, silliä, kinkku, karjalanpaisti, lihapullat, perunat, porkkana-, lanttu- ja maksalaatikko sekä lipeäkala.

 

Lähteet:

Ritva Lehmusoksa: Joulu, joulu, armas aika (Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1994, toinen painos)
Merja Sillanpää: Happamasta makeaan, Suomalaisen ruoka- ja tapakulttuurin kehitys (julkaisija Hyvää Suomesta, Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2000, toinen painos)

Säätyläisten joulupöytään kokonaisena paistettu sianpää kuului todennäköisesti jo 1700-luvulla ja ainakin 1800-luvulla. Ilmeisesti kinkku on kahden eri perinteen risteytys, sillä siinä yhdistyy herrasväen tapa syödä possua ja kansan tapa nauttia paistettua takajalkaa.